lauantai 14. helmikuuta 2015

Taianomainen satumaailma

En arvannut millaiseen ympäristöön me tulimme. Luulin tämän olevan 'ihan vain saaristoa'. En arvannut kuinka paljon tämä paikka antaisi meille. Se tunne, kun kulkee metsässä, polulla, rannalla, ja ajettelee kulkevansa unimaailmassa. Voiko todellisuus olla näin kaunis?

Pimeä metsä. Kuu valaisee puiden oksia jotka notkuvat paksun lumikerroksen alla. Kaikki on pyöreää ja pehmeää. Varjoja ei ole. Jos muita ääniä on, ne vaimenevat lumeen. Valoa ei tarvita. Mikään ei häikäise. Kaikki on pehmeää.

Kuun valossa.



Tuuli. Lumisade. Vaakataso. Ei, ei vaakatasossa sohvalla, vaan lumi liikkuu vaakatasossa. Muuttuu rännäksi ja taas lumeksi. Meri on noussut maalle. Pinnan korkeus on rikkonut metrin rajan. Mieli kuitenkin halajaa ulos, ulos!

Meri on noussut vaelluspolulle. Kierrämme metsän kautta. Oksien alta. Hitaasti, jotta oksat eivät lyö lasten kasvoihin. Edessä siintää oja. Tai nyt oikeastaan pieni joki. Mutta mitä on tapahtunut? Tämä on se joki, johon Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko heittivät Taikurin hatun! Joen vesi on muuttunut Taikurin hatussa vaapukkamehuksi! Katso, katso! 

Taikuutta!



Koskematon lumi. Polku. Askel, askel. Pieni nousu. Tuuli puhaltaa mereltä. Sieltä jostain kaukaa. Noustaan vielä vähän korkeammalle. Kuka menee ensin? Kenen jäljet jäävät lumeen? Mennään kaikki yhdessä. Ollaan tässä. Katsellaan tuonne kauas merelle.


Maailman laidalla ajatuksilla on tilaa lentää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrohan.