Paljon lupauksia on annettu suuntaan jos toiseen. Osa niistä on pidetty, osa unohdettu ja osa on vain jäänyt kaiken kiireen keskellä. Yksikään lupaus ei ole toista arvokkaampi tai arvottomampi, mutta ihmisen rajallisuus tulee jossain vaiheessa vastaan.
Ajan puute tuntuu saavuttaneen aivan uuden tason tässä nykyisessä elämässä. Se on mennyt kaiken stressin ja riittämättömyyden tuolle puolen. Siitä ei siis seuraa stressiä tai riittämättömyyden tunnetta. Sitä vain kohauttaa harteitaan ja toteaa että jahas, sekin jäi nyt sitten tekemättä. Sen jälkeen voikin istahtaa juomaan kahvit.
Saaristolaisuus on tainnut tarttua meihin. Kaikki järjestyy. Ajallaan. Kun töitä tehdään, ne tehdään kunnolla. Muuten sitten otetaankin rauhassa - ja pidetään hauskaa. Eihän elämä tietenkään pelkkää juhlaa täällä ole. Meidän osaltamme työnteko on nyt elämäntapa. Mutta kun oven sulkee illalla, työnteko jää sinne.
Paljon on ehtinyt tapahtua kahdeksassa kuukaudessa. Me emme ole se sama perhe joka tänne muutti. Jokaisesta meistä on löytynyt uusia puolia. Etukäteen mietitty työnjako kirjoitettiin uusiksi jo ensimmäisten viikkojen aikana. Roolijako on muuttunut useaan otteeseen matkan varrella.
Eikä se kaikki muutos aivan kivuttomasti ole tapahtunut. Olemme oppineet paljon sekä itsestämme, uudesta työstämme, uudesta paikasta, ihmisistä ympärillämme sekä lapsistamme. Jokainen muutos on kriisi. Joko suuri tai pieni tai jotain siltä väliltä. Musta-valkoiseen elämään on tullut myös harmaan sävyjä.
Hetkeäkään en ole katunut sitä, että päätimme hypätä tähän tuntemattomaan seikkailuun. Tuntuu edelleen siltä, että kaikki tulevaisuuden polut ovat avoinna meille. Tie ei ehkä ole tasainen, mutta kukapa sellaista haluaisikaan?
 |
| Leveä tie, jota haluaa kulkea vaikkei mutkan taakse näekään. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrohan.