Taianomainen satumaailma

En arvannut millaiseen ympäristöön me tulimme. Luulin tämän olevan 'ihan vain saaristoa'. En arvannut kuinka paljon tämä paikka antaisi meille. Se tunne, kun kulkee metsässä, polulla, rannalla, ja ajettelee kulkevansa unimaailmassa. Voiko todellisuus olla näin kaunis?

Pimeä metsä. Kuu valaisee puiden oksia jotka notkuvat paksun lumikerroksen alla. Kaikki on pyöreää ja pehmeää. Varjoja ei ole. Jos muita ääniä on, ne vaimenevat lumeen. Valoa ei tarvita. Mikään ei häikäise. Kaikki on pehmeää.

Kuun valossa.

Tuuli. Lumisade. Vaakataso. Ei, ei vaakatasossa sohvalla, vaan lumi liikkuu vaakatasossa. Muuttuu rännäksi ja taas lumeksi. Meri on noussut maalle. Pinnan korkeus on rikkonut metrin rajan. Mieli kuitenkin halajaa ulos, ulos!

Meri on noussut vaelluspolulle. Kierrämme metsän kautta. Oksien alta. Hitaasti, jotta oksat eivät lyö lasten kasvoihin. Edessä siintää oja. Tai nyt oikeastaan pieni joki. Mutta mitä on tapahtunut? Tämä on se joki, johon Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko heittivät Taikurin hatun! Joen vesi on muuttunut Taikurin hatussa vaapukkamehuksi! Katso, katso! 

Taikuutta!

Koskematon lumi. Polku. Askel, askel. Pieni nousu. Tuuli puhaltaa mereltä. Sieltä jostain kaukaa. Noustaan vielä vähän korkeammalle. Kuka menee ensin? Kenen jäljet jäävät lumeen? Mennään kaikki yhdessä. Ollaan tässä. Katsellaan tuonne kauas merelle.

Maailman laidalla ajatuksilla on tilaa lentää.

Hyvä olo

Onni koostuu pienistä hetkistä. Silloin tällöin. Ehkä juuri silloin kun vähiten odottaa, löytää juuri sen hetken. Juuri nyt. Tässä. Olen onnellinen.

Hyvä olo. Missä se tuntuu? Vatsanpohjassa, varpaissa, leukapielessä? 

Mikä on se ajatus, joka tuo hymyn kasvoille? Aina ja joka kerta. 

Milloin on aika pysähtyä? Pysähtyä miettimään mikä on juuri se asia, joka tekee itsen onnelliseksi.

Onko aika kasvaa, muuttua? Onko aikaa kasvaa, muuttua?

Ja mitä sitten tapahtuu jos ottaa sitä aikaa ja tilaa uudelle ja muutokselle? Niin. Eihän sitä koskaan tiedä kuinka voi käydä.

Mikä voi sitten olla muutosten ja uusien asioiden esteenä? 

Sinä itse. 

Fail again! Fail better! 

Miten se vuosi 2014 sitten meni?

Paljon lupauksia on annettu suuntaan jos toiseen. Osa niistä on pidetty, osa unohdettu ja osa on vain jäänyt kaiken kiireen keskellä. Yksikään lupaus ei ole toista arvokkaampi tai arvottomampi, mutta ihmisen rajallisuus tulee jossain vaiheessa vastaan.

Ajan puute tuntuu saavuttaneen aivan uuden tason tässä nykyisessä elämässä. Se on mennyt kaiken stressin ja riittämättömyyden tuolle puolen. Siitä ei siis seuraa stressiä tai riittämättömyyden tunnetta. Sitä vain kohauttaa harteitaan ja toteaa että jahas, sekin jäi nyt sitten tekemättä. Sen jälkeen voikin istahtaa juomaan kahvit.

Saaristolaisuus on tainnut tarttua meihin. Kaikki järjestyy. Ajallaan. Kun töitä tehdään, ne tehdään kunnolla. Muuten sitten otetaankin rauhassa - ja pidetään hauskaa. Eihän elämä tietenkään pelkkää juhlaa täällä ole. Meidän osaltamme työnteko on nyt elämäntapa. Mutta kun oven sulkee illalla, työnteko jää sinne.

Paljon on ehtinyt tapahtua kahdeksassa kuukaudessa. Me emme ole se sama perhe joka tänne muutti. Jokaisesta meistä on löytynyt uusia puolia. Etukäteen mietitty työnjako kirjoitettiin uusiksi jo ensimmäisten viikkojen aikana. Roolijako on muuttunut useaan otteeseen matkan varrella. 

Eikä se kaikki muutos aivan kivuttomasti ole tapahtunut. Olemme oppineet paljon sekä itsestämme, uudesta työstämme, uudesta paikasta, ihmisistä ympärillämme sekä lapsistamme. Jokainen muutos on kriisi. Joko suuri tai pieni tai jotain siltä väliltä. Musta-valkoiseen elämään on tullut myös harmaan sävyjä. 

Hetkeäkään en ole katunut sitä, että päätimme hypätä tähän tuntemattomaan seikkailuun. Tuntuu edelleen siltä, että kaikki tulevaisuuden polut ovat avoinna meille. Tie ei ehkä ole tasainen, mutta kukapa sellaista haluaisikaan? 

Leveä tie, jota haluaa kulkea vaikkei mutkan taakse näekään.