Uusi elämä vol 362

No kuinkas sitten kävikään? Saaristo vaihtui kaupungiksi. Pieni kaksio kyläkaupan yläkerrassa vaihtui parvekkeelliseksi neljäksi huoneeksi ja keittiöksi. Kaikennielevä yksityisyrittäjyys vaihtui antoisaksi työksi lasten parissa. Aviomies vaihtui tyttöystäväksi. Se mikä pysyi samana kaikessa tässä muutoksessa on se kaikkein tärkein - lapseni.

Sitä yrittää löytää onnen. Etsii ja etsii. Unohtuu arjen kiireeseen. Suorittaa sitä elämää jonka on itse itselleen luonut. Sitten tapahtuu jotain joka muuttaa kaiken. Itsestä johtumattomasta syystä kaikki vanha katoaa. Yrittää silti jatkaa eteenpäin. Lupaa itselleen ja muille että yrittää parhaansa. Kunnes huomaa että ehkä kaiken tämän oli pakko tapahtua jotta se oikea onni löytyisi.

Oikea onni kävelee sisään hiipien, ystävän hahmossa. Henkilön josta tiedät että ilman et halua elää. Kaikki vanha on jo palanut tuhkaksi, joten mikään ei enää pidättele. Nyt on aika katsoa itseään peiliin ja luoda se elämä joka parhaiten saa täyttymyksensä.

Sitä miettii ja miettii. Voiko niin tehdä lapsilleen. Tärkeimmillensä. Mitä jos kaikki päättyy katastrofiin. Entä jos entä jos entä jos... Mutta ei auta. Sydän on jo tehnyt valintansa. Enää ei ole paluuta. Tai se paluu olisi sulkeutumista kaikelta siltä onnelta joka näyttää itsensä, joka on kädenojennuksen päässä.

Siellä se on, pilven takana. Odottaa että saa loistaa suurimmalla mahdollisella kirkkaudella. 

Kaksi vuotta myöhemmin

Lähes kaikki on jälleen kerran muuttunut. Yli kaksi vuotta on kulunut viimeisestä blogipäivityksestä. Tänä aikana koti on vaihtunut kolme kertaa ja työpaikka ja puoliso kerran. Lapset ovat ainoa yhteinen tekijä menneen ja nykyisen välillä. Ja minä itse. Vaikka paljon on muuttunut.

Reilu kaksi vuotta sitten maailmani murtui. Mikään ei ollut enää niin kuin se oli ollut. Peruskallio jalkojeni alta hävisi, ja sain roikkua kiinni niissä asioissa mitä minulla vielä oli jäljellä. Mitään ei suoranaisesti kadonnut, mutta kaikkia asioita alkoi yhtäkkiä katsoa aivan eri valossa.

Tähän väliin sopii jotakuinkin kulunut vertaus Fenix-linnusta. Se mitä oli ollut paloi kuvaannollisesti tuhkaksi, ja siitä tuhkasta nousi ylös uudenlainen minä. Alkuun oli paljon opettelemista, mutta nyt, kaksi vuotta myöhemmin, alan olla kärryillä tässä uudessa elämässä.

Osallistuin (katsojana) tapahtumaan jossa pilalle menneet tai ainiaaksi kesken jääneet taideteokset poltettiin.
Voi käyttää vertauskuvana niin moneen asiaan elämässä. 

Jottei ehtisi kyllästyä

Uusi arki koittaa taas. Kyseessä ei ole mitään sen dramaattisempaa kuin esikoisen tarhan aloitus. Viisivuotiaana on ihan hyvä aloittaa tarha jotta ihmiset ja paikat ovat tuttuja sitten vuoden päästä kun esikoulu alkaa. Ja kyllähän tuo viisvee jo kaipaakin enemmän kavereiden kanssa yhdessäoloa. Jännä juttu kun äidin seura ei enää riitä... Hah.

Nyt on taas löydettävä uusi rytmi, uudet tavat ja käyttäymismallit. Siis meidän vanhempian, lapsihan kyllä viihtyy ja pärjää tarhassa, mutta tämä arki on kaupan pyörittämisen ja kalastamisen keskellä välillä vähän vaihtelevaa. Aavistuksen vähättelevästi ilmaistuna. 

Eivätkä ne kai tarhassakaan taida olla kovin tottuneita tällaiseen palapeliarkeen. Perheen molemmat aikuiset työskentelevät keskimäärin seitsämänkymmentä tuntia viikossa. Silti vain toinen lapsukaisista on hoidossa ja hänkin vain osa-aikaisesti. Miten ihmeessä se yhtälö toimii? Siihen en voi muuta todeta kuin että tervetuloa yksityisyrittäjän arkeen. 

Kaiken saa toimimaan kunhan vain haluaa. Tarvitaan vain vähän (okei, paljon) hullua luovuutta ja lujaa tahtoa. Suattaapi olla että tästä perheestä niitä löytyy vaikka suuremmallekin kylälle. Kuin parhaankin urhailusuorituksen jälkeen tässä ei voi kuin todeta että jengi on välillä vähän väsynyttä mutta aina onnellista. 

Herra viisveellä on kolme tarhapäivää takana ja mitään pahaa sanottavaa ei hänellä ole. Kavereita on löytynyt ja tarhassa saa pukeutua naamiaisvaatteisiin (Kapteeni Koukun hattu ja saappaat sieltä tietty löytyi heti!). Kunhan aikuiset nyt sisäistäisivät tämän rytmin nopeasti ja oppisivat sen, että enää ei oteta sovmorgoneita (pitkiä aamuja) silloin kun halutaan... 

Entisen puoli yhdeksän sijaan kello soi kolmena aamuna jo seitsämältä. Eihän kukotkaan silloin vielä laula! Tasapuolisuuden nimissä voi tietenkin todeta että perheen toinen aikuinen on siinä vaiheessa ollut jo monta tuntia merellä. Tai sitten hän on tullut vasta pari tuntia aiemmin kotiin. Riippuen siitä kuinka ja mistä suunnasta tuulee ja tuleeko paljon kalaa. 

Aamuvirkut kalastajat merelle lähdössä

Ainoa varmuus

Ainoa varmuus on alituinen muutos.

Olihan tässä päivässä paljon hyvääkin. Silti tämän nykyhetken voisi vaihtaa johonkin tuleivaisuuden päivään. Ensi kesän suunnitelmat ovat jo kovassa vauhdissa. Olisi helpompaa liidellä pää pilvissä kuin puurtaa arjen askareissa. Onneksi joinain päivinä niitä voi tehdä yhtäaikaisesti.

Jokaisena päivänä voi oppia itsestään ja läheisistään jotain uutta. Ketkä seisovat sinun joukoissasi ja ketkä eivät. Kenen kanssa jaat samat pähkähullut tulevaisuuden haaveet ja ketkä ovat niitä jotka keittävät myrkkyä pimeissä nurkissa. Ketkä uskaltavat unelmoida ja ketkä pelkäävät liikaa uskaltaakseen tehdä mitään normeista poikkeavaa. 

Minä saan voimaa unelmistani, haaveistani ja uskalluksestani. Rakastan elämää. Rakastan juuri niitä hulluja ideoita joille monet pyörittävät päätänsä. Ja kunhan vain uskaltaa puhua niistä unelmista ääneen niin yhtäkkiä huomaa, että ympärillä onkin monta upeaa ihmistä jotka jakavat samat pähkähullut unelmat. 

Auringonlasku erään seikkailupäivän iltana Merenkurkun Maailmanperintöalueella.

Mikäs tässä kalastellessa

Kesä! Pian täällä! Ainakin kalenterin mukaan jos nyt ei ihan niin lämmintä olekaan. Suuri joukko lapsukaisia ja aikuisia kirmaa kesälautumille tämän viikonlopun aikana. Minullakin alkoi kesäloma sieltä palkkatyöstä. Kaupalla alkaa puolestaan vuoden kiireisin aika. Tätä varten sitä on kerätty voimia koko pitkä talvi. 

Oliko se nyt niin pitkä? No ei. Eihän tässä ole kuin ehtinyt vetäistä kerran henkeä ennen kuin ollaan taas kesässä. Ensimmäinen vuosi yrittäjänä on ohi. Vauhdilla se menikin. Monta kertaa on tullut toivottua lisää tunteja vuorokauteen. Kiire on mennyt niin mahdottomiin mittoihin että siitä ei ole otettu stressiä enää 11 kuukauteen.

Saaristolaisuus on siis sisäistetty. Tai ainakin aloitettu ja yritetty. Villikkolapsemme kirmaavat onnellisina pitkin maita ja mantuja. Koko perhe viihtyy merellä, säässä kuin säässä, purjehtien, soutaen ja dieselmoottorin puksutusta kuunnellen. Jottei turhaa vapaa-aikaa kertyisi, ovat perheen aikuiset ryhtyneet myös ammattikalastajiksi. Mikäs tässä kalastellessa mahtavissa kalavesissä. 

Vuorokauden tunnit jaetaan sen mukaan mitä milloinkin pitää tehdä. Aina ei voi miettiä sitä että mitä sitä mieluiten tekisi. Joskus pitää vain kääriä hihat ja hoitaa hommat. Mieli vetää merille, mutta välillä pitää olla maissakin. Ja onhan niitä kalastuskamppeita hyvä välillä kuivatellakin.

Ja jos sitä ei koko ajan kalasta niin voihan sitä välillä vähän vaikka soutaakin. Vaikka Ruotsiin. Saas nähdä kuinka tänä vuonna käy. Viime vuonna Postisoutu peruttiin kovan tuulen takia. Tänä vuonna olisi kiva päästä matkaan. Olen saanut kunnian olla mukana soutamassa kylän omaa venettä. Viikko juhannuksen jälkeen olisi siis tarkoitus käväistä lomalla Ruotsin puolella. 

Siihen asti sitä voi vaikkapa tuuletella varpaita. Nauttia auringosta, sateesta ja tuulesta. Tavata ihania ihmisiä, syödä jäätelöä, elää tätä elämää. 

Viime tipassa... kuten aina

Tiedättekö ne tyypit, jotka on välillä ärsyttävän viime tipassa kaiken kanssa? Jepp, minä kuulun niihin ihmisiin. Esikoisen viisivuotispäivä on muutaman päivän päästä. Juhlien ajankohta on päätetty jo aikaa sitten (ei ole muita vaihtoehtoja). Juhlien paikka on päätetty on aikoja sitten (ei ole muita vaihtoehtoja). Vieraita on 'varoiteltu' jo aiemmin. Silti se virallinen kutsu saapui - pimpelipom- tekstarina tänään aamupäivällä. Ja juhlathan ovat siis huomenna iltapäivällä. 

Että näin.

Lahjapussukat tulossa

No ei tässä mitään. Päivä meni töissä. Ilta meni töissä. Töiden jälkeen alkoi lahjapussukoiden täyttäminen. Sitten tultiin kotiin leipomaan kakkua. Nyt kakku ja täytteet tuossa jäähtyvät ja odottavat yhdistämistä. Mikäs tässä. Pitäkää peukkuja että kaapista löytyy sinistä elintervikeväriä. Herraneljävee nimittäin keksi haluavansa Vaahteramäen Eemeli -kakun. 

Taianomainen satumaailma

En arvannut millaiseen ympäristöön me tulimme. Luulin tämän olevan 'ihan vain saaristoa'. En arvannut kuinka paljon tämä paikka antaisi meille. Se tunne, kun kulkee metsässä, polulla, rannalla, ja ajettelee kulkevansa unimaailmassa. Voiko todellisuus olla näin kaunis?

Pimeä metsä. Kuu valaisee puiden oksia jotka notkuvat paksun lumikerroksen alla. Kaikki on pyöreää ja pehmeää. Varjoja ei ole. Jos muita ääniä on, ne vaimenevat lumeen. Valoa ei tarvita. Mikään ei häikäise. Kaikki on pehmeää.

Kuun valossa.

Tuuli. Lumisade. Vaakataso. Ei, ei vaakatasossa sohvalla, vaan lumi liikkuu vaakatasossa. Muuttuu rännäksi ja taas lumeksi. Meri on noussut maalle. Pinnan korkeus on rikkonut metrin rajan. Mieli kuitenkin halajaa ulos, ulos!

Meri on noussut vaelluspolulle. Kierrämme metsän kautta. Oksien alta. Hitaasti, jotta oksat eivät lyö lasten kasvoihin. Edessä siintää oja. Tai nyt oikeastaan pieni joki. Mutta mitä on tapahtunut? Tämä on se joki, johon Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko heittivät Taikurin hatun! Joen vesi on muuttunut Taikurin hatussa vaapukkamehuksi! Katso, katso! 

Taikuutta!

Koskematon lumi. Polku. Askel, askel. Pieni nousu. Tuuli puhaltaa mereltä. Sieltä jostain kaukaa. Noustaan vielä vähän korkeammalle. Kuka menee ensin? Kenen jäljet jäävät lumeen? Mennään kaikki yhdessä. Ollaan tässä. Katsellaan tuonne kauas merelle.

Maailman laidalla ajatuksilla on tilaa lentää.